perjantai 15. maaliskuuta 2013

Viimeiset lahjat

Erittäin lämmin kiitos teille kaikille osanotosta! Suru on helpompi kantaa, kun voin jakaa sen teidän kaikkien kanssa. Olen kokenut todeksi Jumalan sanan: "Iloitakaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa" Room. 12:15. Olen nähnyt, kuinka ystävät ovat itku silmässä minua lohduttaneet, itkeneet kanssani. Voisiko suurempaa lohdutusta saada. Isäni menetti puolison, me lapset menetimme äidin, lapsenlapset menettivät mummun, mutta myös sisarukset menettivät rakkaan ja läheisen siskon. Ja moni ihminen jäi kaipaamaan hyvää ystävää. Nyt ihmiset ovat menneet töihin, ajattelevat muuta. Se tuntuu väärältä. Eikö maailma voisi hetkeksi pysähtyä, ettekö näe, että äitiä ei enää ole. Äiti Rakas, minulla on niin kova ikävä. Enkö voisi vielä kerran käpertyä syliisi, kun silität päätäni ja sanot, että rakastat? Etkö voisi vielä kerran soittaa ja kysyä, onko kaikki hyvin?

Vaikka tunnen olevani pieni lettipäinen tyttö ilman äitiä, olen silti itsekin äiti, jonka täytyy huolehtia pienistä lapsista. Lähes päivittäin ajattelen, että kumpa voisin tämänkin ihanan asian äitini kanssa jakaa. Äitini rakasti kauniita asioita ja hän osti paljon vaatteita lapsille. Hänen viimeisessä paketissaan oli tyttärelleni kaunis mekko ja pojalle upea villatakki. Poika pukee villatakin hautajaisiin päälle. Äitini jätti kuitenkin meille paljon enemmäin kuin vaatetta. Hän jätti meille arvokkaan kasvatuksen, että kaikkia pitää rakastaa eikä koskaan pidä antaa vihalle ja katkeruudelle valtaa. Sain ystävältäni lehden (kiitos K!), jossa oli lause, jonka haluan jakaa teidän kaikkien kanssa. "Ei pidä kadehtia sen ihmisen iloja, jonka suruja ei tunne." Mikä viisaus tuohon lauseeseen kätkeytyykään!




Mummun viimeinen lahja tyttärelleni 





Tytär ei osaa vielä surra. Halaa vain äitiä ja sanoo, että mummulla on kaikki hyvin Jeesuksen luona. Mutta hän takertui mekkoon. Piti sitä yötä-päivää ja sanoi, että tämä on mummun viimeinen lahja.




Pojan viimeinen lahja mummulta 



Pitäkää toisistanne huolta 



14 kommenttia:

  1. Maria, otan osaa suureen suruusi. Itku silmässä luin kauniin kirjoituksesi ja surin itse sitä, että niin harvoin näen omaa äitiäni, mutta onneksi kuitenkin puhumme puhelimessa melkein joka päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija! Minäkin puhuin äitini kanssa lähes päivittäin puhelimessa. Kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa puhuimme skypellä toista tuntia ja jaoimme viikonlopun tapahtumia. Kuinka ihania ne hetket puhelimessa olivatkaan... ♥

      Poista
  2. Minultakin tuli kyyneleet..Monesti olen itsekkin miettinyt tuota, että miksi ei kaikki voisi hetkeksi pysähtyä. Itse kun ei surussaan nää eteenpäin, eikä haluakaan mennä siitä mihinkään. Kaikki muu kadottaa merkityksensä. Hetkeksi. Voimia edelleen suruusi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tanja! ♥ Kuolema on niin lopullista, että toivoisi, että koko maailma voisi hetkeksi pysähtyä ja surra. Onneksi suru muuttaa muotoaan ajan myötä ja myös itse huomaa, että elämän on jatkuttava.

      Poista
  3. Suru on kummallinen vieras... olen tehnyt sen kanssa nyt tuttavuutta 3kk. Välillä elämä imaisee mukaansa ja asia hetkeksi jää taka-alalle, juuri kuten sanoit, elämä pyörähtää taas villiin laukkaansa.. sitten yht äkkiä tulee joku hetki jolloin ymmärtää tapahtuneen todella ja se vyöryy päälle kuin hyökyaalto. Itselleni tämä tapahtuu usein kaupassa, kun näen samanlaisen selän kuin isällä. Opin niin paljon tämän surun aikana, lähimmäisistä, ystävyydestä. Osan tuttavistani päätin jättää taaksekin. Suru erottelee tosiystävät ja jättää jäljelle aidot.

    Niin kauniit lahjat äidiltäsi.. ulkoiset ja sisäiset. Voimaa kulkea surun polkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta Elina, hetkeksi unohtaa, että äiti on kuollut, kaikki on "normaalia" ja sitten taas muistaa. Ja suree, ja suree, ja suree. Minulle kotiin tulo jostain on aina vaikein paikka, koska yleensä soittelimme heti, kun tulimme jostain. Tuntuu niin tyhjältä, kun puhelin ei soi eikä kukaan ole soittanut.

      Totta tuokin, että ihmisistä näkee uusia puolia surun tullen. Toiset eivät halua kohdata surua, toiset elävät mukana. Kyllä tosiystävät ovat tukeneet kaikin puolin. Ja ydinperhe tietysti. Olemmekin miettineet, että kellä on oikeus surra eniten? Voiko sitä määrittää... Voiko sanoa, kellä on suurin ikävä...

      Kiitos samoin, tiedän, että tämä on sinullekin raskasta aikaa, koska isäsi nukkui pois niin vasta. Ehkä kuljen sinun askeliasi hetken...

      Poista
  4. Minuakin kosketti syvästi kaunis kirjoitus äidistäsi. Vaikea kuvitella surun syvyyttä, kun ei ole sitä (vielä) itse kokenut. Liian nuorena menetit äitisi, mutta muutakaan emme voi kuin tyytyä Herran tahtoon. Hän antakoon sinulle lohtua ja tulkoon entistä läheisemmäksi elämässäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marita ♥ Vaikka meistä jokainen tietää, että eron hetki on joskus odotettavissa, ei surun määrää voi edes kuvailla. En tiedä, voiko vanhemman menetystä koskaan tulla ymmärtämään, se on jotain niin valtaisaa. Mutta totta, meidän on vain nöyrryttävä Herran tahtoon ja rukoiltava voimia jokaiseen päivään.

      Poista
  5. Löysin vasta blogisi ja kyyneleet valuen olen lukenut näitä kahta viimeisintä tekstiäsi.
    Otan osaa suruusi ja lähetän lämpimän halauksen mukana. Voi kun tuntisit rutistuksen...
    Herran Jeesuksen lohduttavaa läsnäoloa sinulle, perheellesi ja isällesi <3 <3 <3
    Enkelit kantakoot teitä nyt!

    VastaaPoista
  6. Maria, lämmin osaanottoni suuressa surussanne. Kirjoitat äidistäsi niin kauniisti ja koskettavasti. Olen itse kokenut samanlaisen suuren surun kun menetin isäni jo kymmenen vuotta sitten, mutta yhä hän on ajatuksissa päivittäin ja usein mietin, millaista olisi jos hän yhä olisi täällä. Suru ei varmasti koskaan mene ohi, mutta se muuttaa muotoaan. Voimia teille kaikille! t.Kirsi Ranskasta

    VastaaPoista
  7. <3
    Jumala on hyvä. Hän antakoon sinulle ja koko perheellenne kaiken avun, voiman ja lohdutuksen.

    m

    VastaaPoista