perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulurauhaa


Hei kaikki lukijat! Monta kuukautta on kulunut, etten ole mitään blogiin kirjoittanut. Ihanan Suomen kesäloman jälkeen elämääni saapui kipua ja tuskaa, kun isäni sai vakavan sairaskohtauksen. Lensin heti Suomeen ja näytti siltä, että isäni alkaa toipumaan hyvin. Monen toimenpiteen ja leikkauksen jälkeen isäni kuitenkin menehtyi marraskuun 18. päivä vain 56-vuotiaana. Suru on suunnaton, se on lamauttanut minut kokonaan. Ilman lapsiani en olisi jaksanut jatkaa.

Isäni oli minun kaikkeni, suuri rakkauteni, sankarini. Tuskani on ollut jotain mittaamattoman suurta, kipua ei voi edes kuvailla. Pari viikkoa sitten oli hautajaiset, lämpimät ja kauniit. Pidin isäni muistolle puheen ja oli lohdullista nähdä, miten ihmiset kulkevat surussa mukana.

Joulu ei ole minulle enää samanlainen, kun kumpikaan vanhemmista ei ole sitä enää jakamassa. Enää ei ole isää, jolle soittaa. 


Puheessani kerroin kahdesta viimeisestä kohtaamisesta isäni kanssa ja haluan jakaa ne myös teidän lukijoiden kanssa:

"Sairaalassa pelko painoi rintaani ja minua lohdutti, kun sain laulaa isälle. Lauloin hänen sänkynsä vieressä ja kysyin, muistaako isä, kuinka pienenä tyttönä lauloin samaa laulua hänelle, kun hän muurasi uuden talomme uunia. Hän sanoi, että muistaa ja samalla kyynel vierähti hänen poskelleen. Laulun yksi säkeistä meni näin: 'Kauniina nauhana vuosien päivät, helemenä jokainen muistoksi jäivät, elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhdenkään kadota sallis.' Lopuksi sanoin isälle, että rakasta häntä ja hän vastasi, että hän rakastaa minua. Ne olivat isän viimeiset sanat minulle.

Isän sairastuminen oli meille kaikille todella raskasta, mutta jaksoimme toivoa hänen toipumiseensa loppuun asti. Lensin lokakuun viimeinen viikko Suomeen ja istuin isän sängyn vieressä juttelemassa joka päivä. Yhtenäkään päivänä hän ei ollut reagoinut millään tavalla. Lähtöpäivänäni kävin vielä lentokentälle mennessä katsomassa isää ja ilo oli suuri, kun isä avasi silmät ja seurasi minua katseellaan. Hän oli hengityskoneessa, joten hän ei voinut enää puhua. Isällä kyyneleet valuivat, kun itkin hänen rintaansa vasten. Kysyin häneltä, jaksaisiko hän puristaa minua kädestä ja hän viimeisillä voimillaan hiuksen hienosti silitti peukalollaan kämmentäni. Se pieni kosketus oli kuin enkelin siiven hipaisu kädessäni ja jälkeen päin ymmärsin, että se pieni kosketus oli isän jäähyväinen.

Suru on ollut suunnaton, kun elämäni tukipilari ja suuri rakkauteni on poissa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden ja raskastavan kodin. Isän menetyksen tuskassa minua lohduttaa vain tieto siitä, että isä on jälleen äidin luona. Siellä, missä kipua ja tuskaa ei ole." 


Jos voisin antaa yhden neuvon teille kaikille, niin se olisi, että sanokaa läheisillenne, että rakastatte. Sillä lopulta vain se on tärkeää.  





Joulurauhaa teille kaikille!